MARKUS AHO

KIINTEISTÖNVÄLITTÄJÄN OMAA ELÄMÄÄ ESPANJAN AURINGON ALLA

"Täältä löytyy oman elämäni pieniä ja suuria tarinoita: vahvoja tunteita, turhamaisia yksityiskohtia ja armotonta elämän paloa. Elämä on oppimista, taistelua ja hetkestä toiseen siirtymistä."

BLOGIT

Elämä on ihmeellistä ja oudon monimuotoista. Tällä palstalla voit seurata elämääni myös työajan ulkopuolella. Vuodet Espanjassa ovat tuoneet tuhansittain uusia kohtaamisia, iloja, suruja, menestyksen tunnetta mutta myös todellisia haasteita. Vanhan perhetuttuni sanonta yksi vuosi Espanjassa vastaa kymmentä vuotta Suomessa, pitänee paikkansa.

 
Search
  • Markus Aho

Taiteilijatalosta valon ja varjon leikkeihin Espanjaan

Kolme vuotta sitten istuin Vuosaaressa, Taiteilijatalon keittiössämme tumman espanjalaistyylisen ruokapöydän ääressä. Siinä pöydän äärellä oli yli kymmenen vuotta juotu Torressin viinejä, haaveiltu Espanjan auringosta ja parannettu provokatiivisesti maailmaa taiteilijanaapureiden kanssa. Välillä tuli poliittista sanaharkkaa viimeisten vasemmistomohikaanien Aulikki Oksasen ja Alpo Halosen kanssa. Yläkerran kuvataiteilija Petri Reinikainen sai minulta alituisesti kohderyhmäoppia töistään. Halusin hänen alkavan käyttämään värikyniä perinteisen lyijykynän asemasta. Taiteen tulee olla värikästä ja sen sopia myös sisustuselementiksi. Muistan elävästi ne kerrat, jolloin joimme Monopolia edesmenneen näyttelijä Vappu Jurkan kanssa. Bravuurini keskusteluissa oli vanhan ihmisen seksielämä ja sen aiheen Vappu osasi hyvin. Tuolloin keskuskuudestamme oli jo poistunut näyttelijäntyön yliopettaja Iirislilja Lassila, josta oli tullut taiteilijapiireissä äitihahmoni. Hänen armoton yleissivistyksensä ja hullunhauska huumorinsa saivat minut syttymään. Aito psykoanalyysi ja itsensä määrittely olivat meidän jokapäiväisiä keskustelunaiheitamme. Kerran vappuna hän sai myös tehdä solmunsa teekkarilakkiini. Huh. Tunsin olevani keskellä suomalaista kulttuurihistoriaa. Ja kai se sitä vähän siellä olikin. Kuitenkin mielessäni oli kaipuu jonnekin muualle. Kaipuu alkoi konkretisoitumaan vuonna 2012, jolloin vietimme häitämme täällä Aurinkorannikolla. Tapahtumaa oli tullut juhlistamaan rakkaiden sukulaisten lisäksi suuri joukko viihdelehtien juorusivuilta tuttuja naamoja. Kavereita, joita en ole nyt nähnyt kolmeen vuoteen. Ei ole enää Monacoa tai Nizzaa Hytösten kanssa tai Saarijärven kanssa seikkailua Tallinannan öisillä kujilla. Elämä tuo ja elämä erottaa. Ota siitä sitten selvää.

Olin silloin luopunut omasta yrityksestäni ja tyhjentänyt Katajanokalla olevan statussymbolini, kivijalassa olevan designtoimistoni, jossa minulla oli neljä kertaa kansanedustajan kopin kokoinen työhuone. Tuoreessa muistissa olivat lukuiset palaverit ministeriöiden ja muiden silloin tärkeiltä tuntuvien tahojen kanssa. Oli se hienoa tehdä töitä tärkeiden ihmisten kanssa, kun oli itselläänkin niin iso huone. Tehtäväni oli luoda illuusioita ja varmasti siinä joskus onnistuinkin.

Himobilettäjälle Espanja tuntui paratiisilta. Helsingin yössä sain rahaa palamaan kiitettävästi taksisuhailuihin, Teatteri VIP:n Lanson -pulloihin ja ylisuuriin tippeihin Teatterin pokelle. En voinut kuin unelmoida, mitä Espanja tuo tullessaan: halpaa viiniä, melkein ilmaisia taksikyytejä ja uskomattoman hauskaa seuraa. Ja kaiken kukkuraksi pystyi unohtamaan sen kaiken ikävän, jota Suomessa oli välillä syntynyt. Rapatessahan roiskui.


Ensimmäinen vuosi Espanjassa meni lähes kuin missäkin valmiissa käsikirjoituksessa. Silloin ajattelemani unelmat toteutuivat. Kaikki oli halpaa, ihmiset hauskoja ja kaiken kukkuraksi busineksen rakentaminenkin oli ihan helppoa. Saimme liiketoiminnan käyntiin vajaassa kuukaudessa ja luomamme paikka sai oman jalansijan suomalaisyhteisössä. Se oli kai oikeaan aikaa oikeassa paikassa oleva juttu. En usko juopon tuurilla olleen mitään tekemistä sen kanssa. Palvelukonsepti toimi ja me tekijät täydensimme toisiamme. Tulot riittivät hyvin kulujen peittoon ja unohdin ihan suvereenisti itselleni rakkaat Excel-taulukot. Ajattelin, että eihän niitä tarvitse Espanjassa. Mutta seuraavana vuonna kaivoin kuitenkin kiltisti tietokoneeltani sen tutun työkalun, joka osoittautuikin kumman tärkeäksi.


Olin aina sanonut kavereilleni, että minulla on supergeenit. En ollut poissa töistä kovinkaan monesti oikean sairauden takia. En ole oikeasti sairastellutkaan kovinkaan paljoa. Toki Burana 800 oli tuttu tuote ja reilu lasi konjakkia vei alkavan flunssan pois, tai ainakin untenmaille. Espanjassa pakolliset terveydenhoitopalvelut maksoin leuka irvessä. Enhän minä niitä nyt koskaan tarvitsisi. Ensimmäisen Espanjan rillutteluvuoden jälkeen ennen joulua menin kuitenkin sattumoisin paikalliselle lääkärille, koska vatsani oli ollut pidemmän aikaa kipeä. En raatsinut mennä yksityiselle lääkäriasemalle, koska takaraivossani oli ajatus jatkotutkimuksista ja niiden kustannuksista. Ja ne tunnetusti ovat täällä Espanjassa korkeat. Ja olinhan minä ihan pakosti joutunut maksamaan sitä turhaa yleistä terveydenhuoltomaksuakin. Nyt se ei kuitenkaan ollut ihan turhaa. Olin saamassa takaisin palvelua, josta olin jo maksanut itseni kipeäksi. Marbellan sairaalassa sain lohduttoman tuomion. Tiesin, että nyt tulee itku pitkästä ilosta. Yksiselitteisesti hyvännäköinen erikoislääkäri totesi minun sairastavan maksakirroosia. Sisimmässäni olin sen jo tiennyt. Olihan minulle jo kolmekymppisenä diagnostisoitu rasvamaksa. En silloin siitä välittänyt, mutta nyt kyllä. Uskoin tuon lääkärikomistuksen uhkailuun kuolemasta. En tiedä, johtuiko se hänen ulkonäöstään vai omasta kuolemanpelostani. Valvoin yöt sairaalassa valkoiset Meksikosta ostetut käärmeennahkabuutsit sänkyni laidalla ja ihmettelin elämää. Itkin ja itkin. Miksi minä? Enhän ole sellainen pultsari, kuin ne lapsuuteni tenukepit Keuruulla sairaalanrannan uimakopeissa. Itkun, pohdinnan, uuden itkun ja toivon saattelemana päätin tehdä muutoksen. Muutoksen, joka vaikuttaisi minuun ja lähes kaikkiin minua lähellä oleviin ihmisiin. Luovun alkoholista ihan kokonaan ja ihan oikeasti.

Koko elämäni olen tutkinut alkoholia ja tutustunut siihen. Olen lapsuudestani asti seurannut sen vaikutuksia ympärillä olevaan yhteisöön. Muistan jo alaikäisenä unelmoivani drinkkien valloittavasta maailmasta, ennen kaikkea Gin Tonicin iloisen raikastavasta vaikutuksesta ja huurteisen oluen vangitsevasta tunteesta. Olin ollut vuosikymmenet koukussa tuohon ihmeelliseen illuusioon. Muistan selkeästi ne lukuisat kapakkakeskustelut 18-vuotiaana abiturienttina silloisen biologianmaikkani kanssa, joiden tuloksena sain biologiasta ja maantiedosta lukion päästötodistukseeni täydet kympit. Tuota strategiaa osasin käyttää myös tulevina vuosikymmeninä omassa busineksessäni. Sitä kutsuttiin vain myöhemmin verkostoitumiseksi. Rakastin alkoholia ja sen empiiristä tutkimista. Tunsin täysin sen vaikutukset ja vaarat. Samoin tunnistin oman suhteeni siihen. Minulle onni oli, että rakkauteni ei ollut hengellistynyt. Siitä ei tullut armotonta uskontoani, enkä joutunut sen henkiseen riippuvuuteen. Se oli yksinkertaisesti vain tuhonnut elimistöäni. Olin luistellut yllättävän taidokkaasti elämän heikoilla jäillä, mutta nyt yksinkertaisesti jää petti allani. Todellisen kylmyyden ja sitä seuranneen kangistumisen päätin selättää omin konstein. Olinhan vuosikaudet tituleerannut itseäni keittiölääketieteen erikoislääkäriksi. Totesin, että onneksi olin Espanjassa, jossa kylmyyden tunteen voi voittaa helpommin. Pitää vain seurata aurinkoa ja kulkea aurinkoisella puolella katua. Varjoja tulee välttää. Tästä valon ja varjon leikistä alkoi oppiminen uuteen elämääni.


Nyt kolme vuotta myöhemmin en istu tumman espanjalaistyylisen ruokapöydän ääressä ja juo Torresin viiniä. Olen skandinaavisen pelkistetyssä olohuoneessani, joka voisi olla missä tahansa maapallon kolkassa. En haaveile enää Espanjasta vaan yksinkertaisesti asun siellä. Mietin elämäni kulkua ja haaveilen nyt jostain ihan muusta.


#Red #Messaging #Ad

 
 
 
Vegan food in Marbella.jpg

OTA YHTEYTTÄ

38 Calle del Pilar
Mijas, 29650
Spain

+34 698438202 (Whatsapp)

  • facebook
  • instagram
  • linkedin
  • generic-social-link

Thanks for submitting!