Olen suhaillut täällä Aurinkorannikolla autolla satojatuhansia kilometrejä, mutta harvemmin kaatosateessa. Viime sateiden aikana jouduin vesiliirtoon ja olin jo suistumassa tieltä, mutta onnistuin tekemään hallitun korjausliikkeen. Tuo hetki sai minut pohtimaan omaa ja muiden ajotaitoa.
Onneksi olen Suomesta ja oppinut ajamaan kuluneilla asfalttiteillä. Suomen tiet ovat hengenvaarallisia – ainakin sateella, lumimyräkässä ja kovilla pakkasilla. Siis yli puolet vuodesta. Tämän on todennut myös nykyhallituskin.
Me suomalaiset olemme kouliintuneet ajamaan jääteillä ja oikeasti vaarallisissa olosuhteissa. Autokoulun liukkaan kelin harjoitukset ja elämän tosikokemukset ovat tehneet meistä aika hyviä kuskeja. Ainakin omasta mielestämme, kun vertaamme itseämme vaikka espanjalaisiin kanssa-autoilijoihin.
Andalusian valtateillä tieverkosto on huippuluokkaa, mutta syrjäisemmillä teillä odottaa toinen todellisuus. Julkisen hoidon ulkopuolella olevat hiekkatiet ovat pahimpia. Nämä sateen tärvelemät tiet ovat kuin oma kauhuelokuvansa. Kotitielläni rankkasade muuttaa hiekasta ja savesta muodostuvan tien epämääräiseksi massaksi, joka muistuttaa enemmänkin savenvalajan työpajaa kuin turvallista tietä. Tämä massa sopii paremmin saviruukkujen valmistukseen kuin autolla ajamiseen.
Mutta ihminen on siitä kumma, että unohtaa nopeasti. Heti kun aurinko pilkahtaa, mutavellit haihtuvat mielestä. Andalusian aurinko lämmittää ja saa kaiken näyttämään kauniimmalta – ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.
Tällä kertaa omassa elokuvassani olen kuitenkin realisti. Alan suunnitella omaa betonitietä ja käyttää tuon savimassan, vaikka suurten saviruukkujen valmistamiseen.
Yorumlar