Olen kesän ja syksyn aikana tiiraillut kaukoputkella 4.000 kilometrin päähän. Kaukoputkeni on digitalisoitunut. Kaikki somekanavani antavat yksityiskohtaista ja erittäin yksityisen julkista kuvaa minun Suomestani.
Lavatanssit ovat ihmeellinen laji. Uskoin jo ajat sitten niiden kuolleen sukupuuttoon, mutta niin ei käynytkään. Korona tyhjensi välillä lavat ja artistit valittivat työnpuutetta, mutta tanssikansa eli omaa elämäänsä. Välillä näin yksityistilaisuuksiksi muunnettuja tansseja ja massoja tanssimassa heinäkuisessa suvessa. Lavat voivat muuttaa muotoaan, mutta tanssi ei.
Kaukoputkeni osui aina jäätelökioskeihin. Nuo kioskit ovat todellinen suomalainen kesäilmiö. Monet kavereistani ovat aloittaneet oman uransa pyörittämällä jäätelöpalloja. Näistä pallonpyörittäjistä on myöhemmin kuoriutunut loistavia yritysjohtajia ja poliitikoita. Tuon kuvan innoittamana etsin oman jäätelökauhani, ostin Mercadonasta vesimelonin ja aloin kauhoa sitä. Näistä kauniista melonipalloista tuli oma andalusialainen kesäilmiöni.
Zoomaillessani Suomea, kaukoputkeni linssi ei kovinkaan montaa kertaa osunut mansikkapelloille. Olen ehkä vieroittunut suomalaisista mansikoista, vaikkakin ne ovat maailman parhaita. Nyt kaukoputkeni hakee lähes pakkomielteisesti suomalaisia lehtihyllyjä. Fyysiset, korkeatasoiselle paperille painetut lehdet ja niiden irtonumerot ovat intohimoni. Ne ovatkin ainoita suomituotteita, joiden saatavuus täällä Aurinkorannikolla on hankalaa.
Suuntasin kaukoputkeni kohti Helsinkiä. Eduskunta näytti aloittaneensa syysistuntokautensa. Kirurgisiin maskeihin sonnustautuneet edustajat avustajineen ja lukuisine virkamiehineen pyörivät taas tuossa yhdessä Suomen kauneimmassa rakennuksessa. Toivottavasti he osaisivat ratkaista tällä istuntokaudella rakenteellisen julkisen talouden epätasapaino-ongelman. Toivoa aina voi, uskoa ei.
