Suomen loppukesän maaginen mansikkasato on todellista illuusiota. Kuvittelemme olevamme Suomessa maailman mansikkatalouden huipulla, ainakin elokuussa Suonenjoella. Todellisuudessa me aurinkorannikkolaiset olemme lähellä yhtä maailman tärkeintä mansikanviljelyaluetta. Andalusiassa Huelvan maakunta tuottaa 95% koko Espanjan mankkasadosta. Tämä on 9 % koko maailmassa syötävästä mansikasta ja 21 % Euroopan mansikoista. Huelva on Kalifornian jälkeen maailman toiseksi suurin mansikan viejä. Suonenjoki on vain hyttynen Itämeressä.
Opiskelukaverillani on mansikkafarmi Suomessa. Kallen mansikat on maailman parhaimmat ja makeimmat. Ne saavat kesällä runsaasti valohoitoa. Auringonvalo kiihdyttää kasvien sokerintuotantoa. Yöttömän yön alla mansikan makeutuvat entisestään. Espanjan ilmasto kypsyttää marjat nopeasti, mutta illan pimeys katkaiseen niiden makeutuksen. Onneksi hyppysellinen sokeria saa nuokin mansikat maistumaan aivan Kallen mansikoilta.
Espanjalaiset eivät ole yhtä marjafriikkejä kuin me suomalaiset. Marjat ovat vain marjoja, joita käytetään ruuanlaitossa vihannesten ja hedelmien tapaan. Tuo oma maa mansikka, muu maa mustikka –sananparsi on heille täyttä hepreaa. Kulkiessani espanjalaisilla toreilla ja vihannesmyymälöissä, skannaan aina mansikoiden tarjonnan. Jos löydän mansikkarasian, se useimmiten lähtee mukaani. Uskon syöväni nykyään satoja kiloja mansikoita vuodessa. Kiitos siitä Espanjan useille kasvukausille!
Suomi ei ole todellisuudessa mansikka, se on mustikka. Valitettavasti 70% marjasadostamme jää metsiimme keräämättä. Edes virolaiset ja thaimaalaiset marjanpoimijat eivät saa niitä kerättyä. Satoja miljoonia euroja mädännytämme vuosittain metsissämme. Onko siinä mitään järkeä? Olemmeko niin laiskoja, että emme käytä edes jokamiehenoikeuksiamme?
Minä en ole koskaan ollut marjanpoimija. Tuo moniulotteinen sana on aina herättänyt minussa epäluuloa. Nyt Espanjan vuosien jälkeen uskaltaudun tulla ulos kaapista ja lähteä marjametsälle. Odotan innolla Suomen syksyä, kangasmetsää ja valtavia marjamättäitä!
