Olen nyt lähes kolmen vuoden ajan sukkuloinut Costa del Solin ja Axarquian väliä lähes päivittäin. Takana on lukematon määrä puheluita, kymmeniä tuhansia kilometrejä ja lähes saman verran Diesel Optimaa. Olen oppinut että, vanhan auton menoveteen kannattaa panostaa ja pitkähkö työmatka on ei olekaan rasite.
Eläminen kahdessa eri maailmassa on antoisaa. Maaseudulla eletään vanhan normiston mukaisesti. Eläminen on yksinkertaisempaa, ympäristöä kunnioitetaan ja lähes kaikkia vastaantulijoita tervehditään. Kirkkaat urheiluautot kuuluvat Costalle, kuluneet nelivedot rullaavat tarmokkaasti maaseudun hiekkateillä. Palvelu pelaa aina. Eilen aamulla kello kahdeksan kanta-autokorjaajani tuli vaihtamaan autoni akun. Se kävi nopeasti ja työn jälkeen vaihdoimme kuulumisia sekä joimme aamukahvit ja söimme naapurin itsevalmistamaa oliiviöljykakkua. Kylämme ravintolat ovat kuin suoraan 1970-luvun elokuvista. Ne eivät ole muuttuneet puolessa vuosisadassa tippaakaan. Ruokalistat ovat ulkoisesti ja sisällöllisesti ajan patinoimia. Hyvää ruokaa on turha uudistaa. Näin totesi myös ystäväni, joka on toiminut Helsingin huippuravintoloiden johdossa ja on suuri kylämme perheravintoloiden fani.
Turismi on levinnyt asteittain myös Costa del Solin ulkopuolelle. Yhden tähden paikallishotellien rinnalle on perustettu laadukkaita boutique hotelleja. Oman kylämme reunalta löytyy todellinen luksus-keidas, jonka privaatin gourmet-ravintolan palveluista nautimme aika ajoin. Se on sitä salaista, kansainvälistä tuulahdusta arkisen aherruksen keskelle. Korona-aika on opettanut maaseudun arvostusta. Pahimpana lockdown –aikana teimme maansiirtotöitä, opettelimme kasvattamaan puhdasta luomuruokaa ja olimme täystyöllistettyjä Teams- ja Zoom –palavereiden kanssa. Bittiavaruuden kautta koko maailma oli läsnä. Olimme turvassa, mutta kuitenkin koko maailmantapahtumien keskiössä. Elämä pienessä kyläyhteisössä voi todellakin olla charmikasta.
