Kaikella on oma aikansa. Myös tällä koronaliitolla. Liittomme oli lyhyt, mutta intohimoinen. Se antoi paljon, mutta vei samalla voimia. Usko inhimillisyyteen oli koetuksella. Valehtelisin, jos sanoisin eroavamme ystävinä. On kuitenkin aika kääntää uusi sivu elämässä.
Sivun kääntäminen voi olla vaikeaa. Läheisriippuvuus maskeihin pelottaa. Niiden taakse on ollut helppo piiloutua ja ne ovat luoneet vahvaa turvallisuudentunnetta. Ilman niitä tunnen olevani yksin, alasti pahassa maailmassa. Korona-aika ja suojavarusteet ovat ennaltaehkäisseet meitä perinteiseltä kausi-influenssalta. Nyt uudet laastarisuhteet influenssavirusten ja muiden bakteeriperäisten tautien kanssa kolkuttelevat oviamme. Koronaeron myötä jokaisissa kadunkulmissa olevat desifiointipisteet häviävät. Käsihygienia palautuu edelliselle vuosituhannelle. Koko maailmaa koskettava ja miljardeja maksaneet hygieniakoulutukset häviävät kuin tuhka tuuleen.
Korona-aika vahvisti kodin ja lähipiirin merkitystä. Vahvistimme suhteitamme kaikkein läheisimpiin ihmisiimme. Nyt uusi maailma ja tuhannet uudet kohtaamiset valuvat juoksevana purona takaisin elämäämme. Olemmeko siihen valmiita? Onko enää lähes ventovieraiden turhanpäiväisillä halauksilla ja poskisuudelmilla merkitystä?
Mennyt liitto kahlitsi ja rajoitti meitä. Rajoitukset toivat myös samalla turvaa. Elimme maailmaa kultaisessa häkissämme. Nyt häkkiemme ovet ovat avautunut ja voimme lentää kaikkialle. Nyt pienen, omaehtoisen kauppakeskuspyrähdyksen jälkeen palaamme undulaattien tavoin omiin häkkeihimme, vapaaehtoisesti.
Maailma on nyt avoin ja vapaa uusille haasteille. Voimme jatkaa kulutusjuhlaamme, matkustaa maailman eri kolkkiin, kuormittaa tietoisesti tai tiedostamatta ympäristöämme. Tiemme ovat täynnä valintoja. Toiset lähtevät kauemmas, toiset pysyttelevät lähempänä. Toiset oppivat koronaliitosta paljon, toiset eivät mitään. Minun undulaattihäkkini ovi on auki uudella tavalla. Se sijaitseen täällä Aurinkorannikolla, jossa on myös rakas kotini ja elämäni.
